Sirkka Nyman

Perustiedot

s. 1925, Vaasa – k. 2018
Kuvataiteilija, Taidemaalari

Oma esittely

KOTIRANNALTA SIERRA BERMEJALLE

Sirkka Nyman on joutunut kantamaan taakkaa tulla toistuvasti kytketyksi ja verratuksi isäänsä Einari Uusikylään. Joitain yhtäläisyyksiä voidaan jäljittää: väri ilmaisun kantavana tekijänä, maisema yhtenä kuvausten kohteena. Sirkka Nyman on kuitenkin taiteilijauransa alusta asti ollut omien urien avaaja. Hänen tuotantonsa on laaja ja monipuolinen ulottuen kubistisista hahmotelmista ja vahvoista henkilökuvista kepeisiin Välimeren aiheisiin.

Pitkät jaksot Espanjassa ovat muovanneet Sirkka Nymania taiteilijana – monet luonteenomaisista aiheista tulevat sieltä. Se että vuoristosta on tullut toistuva teema kuvastaa sitä pitkää tietä, jonka hän on vaeltanut Merenkurkun rannoilta. Häntä ei voi luokitella vakiintunein termein. Maisemissa on samaa hetkellisyyden vangitsemista kuin impressionisteilla, mutta

Sirkka Nyman ei maalaa sitä, minkä hän välittömästi näkee – hän maalaa aistimuksia, jotka ovat muuntuneet, yhdistyneet ja abstrahoituneet mielessä. Hänen työtään ei hallitse ulkomaailman kuvaus maalauksen keinoin tai kahlitsematon mielikuvitus vaan aihepiirien syventävä, persoonallinen tulkinta.

Ajankohtaista

AJATUKSIA TAITEESTA

Taide on perhonen. Sen siivet ovat haavoittuvat. Vain kosketus – ja väri vahingoittuu, siipi lepattaa. Perhonen kärsii, sen elämälle ei ole enää tarkoitusta. Sen kauneus on muuttunut vajavaiseksi – ihminen on koskettanut sitä.

Taide on kukka. Arka, hento, sen juuret imevät kosteasta mullasta ravinnon, aurinko avaa sen terälehdet lämmöllään. Se on onnellinen – kaunis. Kunnes tulee ihminen – se polkee sen alleen. Kukka lakkaa parahtaen olemasta. Koska ihminen on sokea, eikä hän näe pientä, arkaa, haavoittuvaa. Taiteen ympärillä taistellaan. On aina taisteltu. Koska liian monet tietävät liian paljon. Koska tieto vie tunteen. Se alkaa hallita. Tiedetään kuka on paras, kuka on jonkun arvoinen. Kaiken tämän tietämisen keskellä tärkein – kauneus, unohtuu. Herkkä kosketus taiteessa ei kestä raakoja iskuja. Elääkseen sen on pakko suojella itseään, suojautua. Etsiä yksinäisyyttä.

Taide on hiljaisuus. Se kuulee tuulen huminan, näkee ruohonkorren värinän, tuntee auringon lämmön, kuun kelmeän valon sinisessä yössä. Mutta taide on myös sykkivää elämää. Suurten tekojen tulkki, mahtavien näköalojen avaaja, tuskan ja kärsimysten ikuinen seuralainen. Taide kohottaa, taide masentaa, taide innoittaa, taide koskettaa. Se voi myös loukata ja suututtaa. Riippuen siitä kuka katsoo. Jos taide arvioidaan, lokeroidaan, siitä tulee vain asia, tilastoja ja järjestyksiä laativien väline – tie tohtorin arvoon ja professuuriin.

Huono taiteilija. Huono maalaus. Mutta on myös huonoja katsojia, jotka luulevat kokeneensa taiteellisen elämyksen. Ja ovatkin! Hyvä taiteilija. Loistava maalaus! Huono katsoja – maalauskin huononee.

Älä aseta varpusta riikinkukon rinnalle. Tiedät etukäteen kumpi näkyy ja kuuluu kauemmaksi. Sama tapahtuu jos hyttynen asetetaan varpusen viereen. Varpunen yksin, samoin riikinkukko tai hyttynen. Silloin voit arvostella kutakin sen omien ominaisuuksien mukaan, ilman kilpailua, jonka tulos on etukäteen selvä.

Teksti näyttelyluettelosta "Einari Uusikylä 1890 – 1973. Taiteellinen perintö neljässä sukupolvessa." Vaasan taidehalli 8.2-8.3.2009.