PETR REHOR

PETR REHOR


1949, Varnsdorf, Tshekkoslovakia
Kuvataiteilija, taidemaalari
Nallenpolku 1 a, 02110 Espoo
rehor26@gmail.com
http://www.netstar.fi/rehor/
Bio    Artist’s Statement 

Kirjaimet kuvassa
Petr Rehor

Mistä kirjaimet tulivat

Minun on palattava nuoruuteni aikoihin, jos haluan selvittää miksi kirjaimilla on niin suuri rooli ajattelussani ja sitä kautta taiteellisessa työssäni. Isäni oli taidemaalari, joka opiskeli mm. kirjojen kuvitusta ja hallitsi myös kirjainten piirtämisen, tekstauksen pensseleillä ja muilla välineillä. Isällä oli melko iso kirjasto ja itsekin luin tuolloin paljon. Koska olin kiinnostunut myös maalaamisesta ja kuvataiteesta tein kirjoihin jotka minua eniten kiinnostivat (mm. Jules Verne) uudet kannet. Kirjat ja kannet ovat vielä olemassa kirjahyllyssäni. Aloitin opiskelun 1960-luvun puolivälissä taideteollisessa lukiossa Prahassa. Koulu oli perustettu ja rakennettu1930-luvulla. Vaikka meillä oli myös maalausopetusta, pääaineena oli graafinen suunnittelu, kirjainten konstruoinnin oppiminen. Tietokoneita ei ollut, joten kaikki oli käsin tekemisen varassa. Tehtävät tulivat vuosi vuodelta vaativammiksi, viimeiset kaksi vuotta suunniteltiin elokuvajulisteita, tavaroiden pakkauksia ja kirjojen kansia. Kirjainten konstruoinnissa on tärkeää mittasuhteiden tajuaminen ja vankka käsi viivan vetämisessä. Se ei sopinut kaikille, mutta itse opin nauttimaan siitä. Opin ihailemaan kirjainten monitahoista ja sensuellia kauneutta sekä arvostamaan kalligrafiaa. Tästä huolimatta ilmoittauduin kuvataideakatemian pääsykokeisiin, sen sijaan että olisin halunnut jatkaa opintojani Taideteollisessa korkeakoulussa niin kuin isäni. Kaikki nämä yhteydet palaavat mieleeni vasta nyt, kun aloin pohtia mistä kirjaimet tulivat maalauksiini.

Pakolaisuus

Opiskelin Varsovan liiton miehityksen jälkeisenä aikana Prahan kuvataide akatemiassa ja kotimaani tilanne alkoi ahdistaa minua. Tultuani heti valmistumiseni jälkeen Suomeen jäin sinne asumaan, ensin pakolaisena joka ei tunne kieltä ja kulttuuria, ilman sosiaalisia kontakteja, ihmisenä, jonka pitää aloittaa aivan tyhjästä. Muutama kirja, jotka toin mukanani tai jotka äiti lähetti minulle, tulivat tärkeiksi inspiraation lähteiksi. Tärkeimmät olivat Paul Verlainin ja Guillaume Apollinairen runot, erityisesti Apollinairen ”Calligrammes” ja ”Poemès” tulivat minulle tärkeiksi ja niiden pohjalta syntyi monia vesivärimaalauksia, joissa käytin lainauksia näistä runoista, kirjoitin osia tekstistä ranskaksi maalauksiin, osana kompositiota. Kieli ja kirjaimet tulivat pelastusrenkaaksi omassa juurettomuudessa. Niiden mukana tulivat myös taidehistorialliset viittaukset kubistiseen visuaaliseen kieleen, mutta ei abstraktiin maalaukseen. Aloin myös leikata kuvia päivälehdistä ja kerätä niitä laatikkoon maalausteni lähteeksi. Lehtikuvien kokoelmaa laajensin alussa hyvin systemaattisesti, mutta myöhemmin tulivat vuosien mittaiset tauot. Aina kun olen tuntenut itseni eksyksissä olevaksi, avasin leikkeleiden taikalaatikon ja selailin kuvia tajutakseni ajan kulun, maailman muutokset ja hetket.

Vaikutteita

Suomeen toin mukanani sisäisiä vaikutteita tšekkiläisestä taiteesta ja kun suomalainen taide olikin minulle alussa vierasta, aloin käyttää mitä tuli ”matkalaukkuun ”mukaan. Tšekkiläinen surrealismi, poetismi, kubismi ja 1950-luvun kielletyt taiteilijat olivat perustana minun tavalleni ymmärtää taiteen merkitykset. Nimistä haluan mainita seuraavia: Bohumil Kubišta, Emil Filla, František Kupka, Karel Taige, Toyen, Jindřich Štýrský ja erityisesti Jiří Kolář ovat ne nimet, jotka muistan erityisesti. Kaikki käyttivät kirjaimia ja tekstejä osana kuvallista ilmaisua. Kirjainten tai lyhyiden tekstikatkelmien käyttö puhtaasti visuaalisina elementteinä oli tarkoitus kuvata maailman muutosta, ajankulun nopeutumista, sirpaloitumista ja viestintämedioiden kasvavaa valtaa. Kaikki mainitsemani taiteilijat yhdistää myös ajatus taiteesta yhteiskunnallisena vaikuttajana, jonka tehtävä on puolustaa vapautta ja humanismia. Vielä nyt aivan lähivuosina juuri Jiří Kolář ja hänen työnsä on ollut minulle kaikkein läheisintä.
1980-luvulla olen tutustunut filosofi Ludwig Wittgenstein teksteihin. Hänen nuoruuden kirjansa ”Tractatus logico-philosophicus” teki minuun suuren vaikutuksen. Ajatukset kielen sopimusjärjestelmästä ja sanojen merkitysten kummallisesta epämääräisyydestä vaikuttivat ajatteluuni pitkän aikaa. Kuvataiteessa elettiin tuolloin postmodernismin aikaa. Teksti ja kuva järjestäytyvät uudella tavalla. Teoreetikon ja kuraattorin rooli taiteen selostajana ja pappina kasvoi siinä niin suureksi, että varsinaisella taideteoksella näytti olevan vain sekundaarinen merkitys. Teksti kuvasi kuvaa, taiteen kontekstissa teksti teki itsensä korvaamattomaksi. Modernismin aikakausi oli lopullisesti ohi. Mutta myös kirjoitukset taiteesta tai kuvista tulivat niin kryptisiksi, että vain vihkiytyneet asiantuntijat ymmärsivät tekstien sisällön...tai ainakin esittivät ymmärtävänsä ne. Se tuntui minusta umpikujalta. Tilanne herätti ajatuksen maalata suoraan tekstiä. Rivi riviltä vasemmalta oikealle, mutta niin, että jättäisin sanojen välit pois, jotta syntyisi ornamenttikuvion vaikutelma. Kuvaa voisi silloin katsoa sekä kuvana, vaikka alhaalta ylös tai diagonaalissa, sieltä missä syntyisi visuaalinen mielenkiinto tai yrittää lukea tekstiä, joka on maalauksen aiheena. Kohta huomasin miten syvälle on juurtunut katsojien käsitys, että kirjoitettu teksti on tarkoitettu ensisijaisesti luettavaksi. Se on mielenkiintoinen kulttuurinen kysymys. Eikä käytetty teksti ollutkaan minulle yhdentekevä. Päätin käyttää J. A. Comeniuksen 1600-luvun filosofisia tekstejä kuten ”Orbis sensualisus -pictus” ja muita tekstejä, jotka tuntuivat yllättävän tuoreilta ja viisailta. Tekstit joita käytin koskivat usein ihmisen aisteja, erityisesti näköä ja näkemisen kokemusta. Teoksissani lainasin myös brittiläisen taiteilijaryhmän Art&Language tekstejä, tai pikemminkin lyhyitä lauseiden pätkiä, koska minua kiehtoi alkuperäisen konseptuaalisen taiteen idea. Minua kiehtoi sen sarkastinen huumori ja jatkuva taiteen vakituisten käsitysten kyseenalaistaminen mm. taiteilijan sankarillisen roolin ja alkuperäisyyden hylkääminen. Sen takia arvostan myös Joseph Kossuthin ja muiden konseptuaalisen taiteen pioneerien työtä. Tarkoitukseni ei ole noudattaa jotakin selkeää ilmaisullista linjaa, vaan asettaa itselleni oikealta tuntuvia kysymyksiä. Siksi teosteni tekniikat vaihtelevat usein sen mukaan mikä on tuntunut parhaiten vastaavan teoksen ajatuksellista prosessia.

Yritys kommunikoida ilman yhteistä kieltä ja sanoja

Kommunikaatiota, yritystä kommunikoida pidetään yhtenä visuaalisen taiteen perimmäisenä ominaisuutena ja tehtävänä. Mutta miten taide kommunikoi ja kenen ehdoilla? Kysymys askarruttaa minua jatkuvasti. Joskus se jää taka-alalle, mutta aina se lopulta nousee uudelleen pintaan. Väitetään, että kuvataide ilmaisee kokemuksia joita emme voi pukea sanoiksi – sanattomia kokemuksia. Voi olla, mutta tämä vain siinä tapauksessa, että emme halua jakaa kokemusta kenenkään muun kanssa. Silloin jos taas halutaan jakaa kokemus täytyy käyttää sanoja, myös ”sanattomista” kokemuksista. Visuaalisella taiteella on oma kielensä jonka merkitykset, symbolit ja koodaukset ovat usein katsojille vaikeasti tulkittavissa. Tämä on yksi monista syistä, jotka antavat määräysvaltaa taidegalleristien, museoiden ja muiden taidemarkkinoiden toimijoiden käsiin, silloin kun taidetta määritellään käsitteillä ”korkeatasoinen ja laadukas”. Mikä on näiden käsitteiden sisältö, se jää yleisellä tasolla täysin hämäräksi. Siksi koen kirjaimet välineeksi, joka yhdistää sekä teoreettiset että visuaaliset käsitteet. Taiteen sisältö ei ole minulle vain emotionaalisella vaan myös älyllisellä tasolla tärkeä.

Teemat joka palaavat aina takaisin

Kokemuksestani voin todeta, että perusteemoja en pysty koskaan analysoimaan ja työstämään loppuun. Ne palaavat alitajunnan kautta aina takaisin. Vaikka älyllinen ja emotionaalinen prosessi on hidas ja oikullinen, lopulta ajatus saa sellaisen ilmaisu- muodon johon voin yhtyä, joka tyydyttää minua. Usein metodina on kokonaisuuden hajottaminen ja uudelleen kokoaminen siten, että se saa silmissäni uuden merkityksen ja paljastaa minulle piilotettuja yhteyksiä (kollaasi). Viime aikoina olen palannut varastossani oleviin 1990-luvun laman aikana konkurssiin menneiden pankkien mainoskirjaimiin. Kun valmistelin lähtöä Baselin iaab residessiin, katsoin ne uudelleen. Kuvasin yksinkertaiset kirjainten muotokuvat. Suoraan edestä, sivulta ja takaapäin, yritin menetelmällä jolla valokuvataan ihmiset rekistereihin paljastaa jotain tuntematonta noiden kirjainten olemuksesta, niiden persoonan, joka kertoisi niiden tarinan. Kun sain suurimman osan suunnittelusta työstä Baselissa valmiiksi, kirjoitin seuraavan tekstin jota pidän edelleen osuvana kuvauksena työstäni.

Kirjainten ruumis

1990-luvun alussa kävelin Helsingin kaupungin kadulla, kun huomasin kuinka ”vielä eilen rikkaiden” pankkitalojen valomainoksia poistettiin. Pankkikriisi oli täydessä käynnissä ja konkurssiin menneet pankit eivät pelastaneet edes valtion veronmaksajien rahoilla maksettuja avustuksia. Kysyin minne kirjaimet viedään ja vastaus oli: kaatopaikalle. Pyysin, voisinko saada ne itselleni ja sovittuani firman omistajan kanssa asiasta, kuljetin kirjaimet ateljeeseeni. Olin kiinnostunut siitä miten oli mahdollista, että aikoinaan niin mahtavien pankkitalojen logot voivat muuttua romukasaksi. Minkälainen oli niiden elämä? Aloin työskennellä kirjainten kanssa, laskin ne ja aloin koota niistä uusia sanoja ja merkityksiä. Kirjaimista tuli minulle piilotettujen merkitysten kantajia, jotka hitaasti paljastivat oman elämänsä. Aloin tehdä kirjaimista objekteja, maalasin niitä, valokuvasin ja tein maalauksia. Näillä kirjaimilla on minulle syvällinen merkitys. Niistä tuli symboleja vallasta, joka voi kadota hetkessä.

Ajankohtaista