Miksi veistän?
 
Olen hakeutunut veistäjäksi ehkä juuri siksi, ettei tarvitsisi puhua ja kirjoittaa niin paljon. Veistäen pystyn sanomaan asian jouhevammin – parhaimmillaan niin jouhevasti, ettei siitä tarvitse mitään sanoakaan.

On taide silti mielestäni kommunikaatiota. Teos kommunikoi katsojan kanssa. Tekijää siinä ei välttämättä tarvita. Minulla ei ole erityisiä toiveita tuon kommunikaation laadusta. Jätän vastuun mielelläni katsojalle.

Veistän puuta, koska se on tuttu materiaali ja lähellä. Prosessi halkopinosta taiteeksi on aika lyhyt. Puu on myös luomumateriaalia. On mukaan tullut varmaan muitakin ulottuvuuksia. Yksi juonne tulee lapsuudesta, maaseudun kulttuurihistoriasta. Puusta on ympäristössäni aina tehty jotain. 

En hahmottele abstrakteja teemoja mutta en tee työtä suorasta havainnostakaan. Kulttuurinen muisto ja havainto – jota kerään myös valokuvaamalla ja videoimalla – sekoittuvat erilaisina juonteina. Tätä prosessia ei ehkä kannatakaan yrittää pilkkoa osiinsa. Katsomiskokemukseen se tuskin tuo mitään lisää.

Varmaan minua kiinnostaa ymmärtäminenkin, mutta en erään tuttavani mukaan halua sanoa sitä. Ehkä yritän siis töitteni kautta ymmärtää jotain. Esimerkiksi elämää.
 
Pasi Karjula